"Ihmisten tarinoiden kuuleminen on rikastuttava kokemus"

”Hearing people´s stories is an enriching experience”

Pia Jylanki and Emma – about ”Food Aid, for the Heart”

suomeksi alla

The beginning of Autumn in Hyvän mielen talo was marked with a beautiful exhibition ”Ruoka-apu, sydämelle” – ”Food Aid, for the Heart” – a collection of portraits and stories of the people who have been accepting food aid from the local Red Cross. The photographs were made by Oulu-based photographer Emma, and the portraits´ heroes´ stories were collected through interviews by Food aid programme coordinator Pia Jylanki.

This is how Pia and Emma describe the exhibition:

”This photo exhibition gave people a voice. Through it, people who had been receiving food aid were able to talk about their own experiences and lives. The purpose of the exhibition was for the people photographed to tell their own life stories through pictures and words. Every person's story is different.

The exhibition aimed to increase awareness and encourage discussion about food aid and the root causes of the need for food aid. The aim was also to reduce the stigma surrounding food aid.

At the same time, the exhibition gave hope and emphasized the importance of participation and helping. Through food aid, many have become part of activities that were important to them and have also ended up helping others.

The photo exhibition was carried out as part of the Finnish Red Cross's Food and Inclusion project. The project was a three-year (2022-2024) development project supported by STEA, which developed support that increases inclusion, strengthens community and promotes well-being in connection with food aid activities through supported volunteer activities, involving aid recipients and utilizing their expertise”.

The Food-aid project has ended, but left a big trace in hearts of people and whole communities. In an interview to the Cheerful House´s Lölä Florina Vlasenko Emma and Pia Jylanki reflect on humanness, equality and belonging.

How did you discover photography and what is your favourite thing about it?

Emma: I started as a little girl. I remember how I found my mother´s digi camera and started to mess around with it. That was the moment I also fell in love with it. Maybe it runs in the family – my grandpa was a photographer.

My all time favourite thing to do in photography is let my imagination loose, meet new people, try new things – let loose in general. I don´t think I´ve ever had a situation – besides wedding photography – where I couldn´t be myself, trying out whatever comes to my mind, and whatever the model wants. It is one of the very rare occasions where I can actually be artistic. I can take all the things in my head and put them in front of the lens – and all the others.

I´ve met very many people because of this little artistic hobby of mine.

Why do you like to work with people? Not all the artists – and not all workers of social sector – choose to actually go inside the communities and work within them.

Pia: I think I have always wanted to help people. I come from a poor family, and my life hasn´t been easy as it is for some people. And since I know that life can be quite hard, I want to be a person who can help. It makes me feel good. It is also my job, which makes it even better (smiles).

Everybody needs help, and we need people who help. I need help sometimes, and I hope somebody helps me. That´s the point.

Pia Jylanki. Omakuva

Emma: Pretty much the same for me. I come from a very small place. My childhood was not the best and we lived in povetry. I used to be a really, really angry kid and teenager. Then, at some point, I wanted to be there for people – especially in cases where people hadn´t been there for me. Nowadays I am what one could call a social butterfly. I really love meeting new people and I love hearing people´s stories.

I used to be a peer support guide – vertaistukiohjaajaa – in my former workplace. It got stuck with me. Now I work in customer service, and every time I go to work, I meet so many different kinds of people, even at work I hear people´s stories. And I feel that hearing people´s stories is an enriching experience.

I don´t want to be staying at home, stuck between those tiny little walls. I am too social for that now – although this is not what I used to be.

You did a very tricky job: most of the models on the exhibition photos didn´t want their faces on the portraits, yet you managed to make very expressive portraits. How?

Emma: As always – I let my imagination loose (smiles). We had to be creative with people. We didn´t have props in many places we were shooting at. The easiest way was back of the head shot, so the most difficult part was to not get too many similar shots. Luckily we had very different backgrounds. We tried many different things with the models, and then together decided what worked best for the exhibition. It was a lot of fun.

Kuva: Emma. "Ruoka-apu, sydämelle" 

You combined photography and storytelling – each of the pictures is featured with a little quote from the person photographed. These short sincere monologues are obviously the top of the iceberg of the long process of communication with the people. How hard was to inspire people to speak up?

Emma: This is something I couldn´t have done without Pia. Everytime we were recording, it was Pia who asked people questions. Mostly people saw me for the first time during those interviews, and of course, they were wary of me. But they knew Pia and opened up. And if they didn´t want to record the interview, they sent a text through email to Pia.

The exhibition raised awareness about stigma. Why do you think people are shy when they are in a difficult situation? Have you felt that stigma has been remaining on the same level and what does it say about our society?

Emma: There is still a lot of stigma, unfortunately, but I think we´ve moved forward with it. I use a lot of social media, and people have been more open with food aid nowadays. Although I still see a lot of comments from people hesitating to use any aid – they are worrying ”what would others think”.    

Pia: Stigma is a big problem in society. There are rich people and poor people and a big gap between them. It is not an abstract theory, it seen here in Oulu, where there are people who don´t have enough food or a safe place to stay. And that´s a horrible thing to see. Finnish Red Cross has been doing its best to help out, often providing bags of food and serving warm food for free, and chatting with people of all ages.

The exhibition celebrates partnership of the social and the artistic – of the cultural well-being, in other words. Have you noticed any positive dynamics in this context? Do you think there is more joint work between the cultural, artistic, and the social these days?

Pia: I am not sure whether the amount of collaborations between cultural and social sector is growing, but it definitely should grow. In 2023 TaideTurvapaikka was a part of Night of the Homeless event – Asunnotomien yö, producing a photo exhibition on the event in the centre of the city where Red Cross was serving warm food and giving away hygiene packs for the people in need. I am not sure if anyone has done such a thing before, and it was fun! Bringing art to people when they get food was beautiful. And there should be more artistic interventions like that! Art belongs to everybody.

Many people in need of food aid have very many problems in their lives. Many of them do not have a job, many have social problems, they are lonely – and they wouldn´t get to the point of buying a ticket to a museum. Through artistic interventions on social events art becomes acessable for everyone. We need all the help we can get for the people. We need social sector professionals, we need art, we need volunteers.

Emma: It is especially important these days, when prices keep rising, but not the salaries.

Pia: Organisations started to provide more opportunities for accessibility of art. And cooperation is important, like the one Red Cross was having with Hyvän mielen talo, with art and cultural well-being workshops on ”social events”.

And there were also people, who were coming for food aid year after year. They had very many complex problems, health and mental health challenges and social problems.

A person in need of food aid can have a lot of hardships going on. This is one of the reasons for shyness. When giving away food, we didn´t ask questions, but we were there to listen. Nobody asked people their name or their story.

A great thing is that those people who have been in need for a long time have formed a community. And those who were experiencing anxiety and fear of leaving own home, got courage and little by little joined the community.

That is the magic which the portraits´ heroes have been sharing in their stories: coming for food, but getting much more – meeting new friends, celebrating belonging.

Pia: People representing different minorities, asylum seekers, undocumented migrants, people with disabilities, people of the Roma community – their world is not the same as the one of other people. That is horrible! It leads to people not being able to have a job, in spite of having education and desire to work. And it adds up to loneliness.

People from these communities have shared their stories for the exhibition, and they were sad and important. Especially in the context of Finland being the happiest country in the world.

Kuva: Emma. "Ruoka-apu, sydämelle" 

Emma: They didn´t ask us the heroes of our portraits when they were measuring that! (all laugh)

Pia: When I first went to food aid, I was a student doing volunteer work. My task was to give bags with food to over one hundred people. A volunteer guided me: ”Just look a person into the eyes, and give a bag”. This experience affected me so strongly, that I wasn´t the same after that. Previously I hadn´t felt anything like that, although we used to live poor. I saw children, saw handicaps, saw people who were drunk or were using drugs. Something happened to me as I was looking all them into the eyes. That evening helping them became very close to my heart.

What should change in the world so that the heroes of your stories and photographs wouldn´t be hiding their faces, but rather show them to the world, with a smile?

Emma: I feel that for the most people in the photographs, it is a long way ahead. When we met with people some of them smiled, but I could read their eyes: there was a lot of sadness in them. And they had their guards up.

Pia: We need more of the neighbourhood community spirit, like it used to be before. Many years ago people helped each other more. Nowadays there is not enough feeling of community.

Emma: Nowadays people are more materialistic and selfish. On the other hand, I have been witnessing the increase of people helping other people without knowing them, especially in the social media. What should happen, is erasing the gap between the rich and the poor.

Should there be a magic butten to erase it? 

(all laugh)

Emma: I am not saying that all rich people are bad of course. I like to imagine that at least for some time a month there would be no gap, and people would feel themselves as a part of the global community of just people, without hierarchies.

The hierarchy is always separating people, making ones look at others down from above. Volunteering which is a big part of Red Cross and Hyvän mielen talo breaks hierarchy as an institute, being horisontal and communal, doesn´t it?

Pia: Back in the days, there were small communities having necessary things. Then, people moved to bigger cities and limited their communities to only family and friends. It increased the number of lonely people. And double standards were established, with people getting what they need nicely and quickly only if they have money. People and whole communities face different attitude. People and whole communities are not equal.   

Change is slow.

Emma: But it is happening.    

Kuvat: Lölä Vlasenko. Hyvän mielen talon ja Punaisen Ristin yhteistyö: "Turvapaikka" - työpaja Kellon yhteisötilassa

 

...

 

”Ihmisten tarinoiden kuuleminen on rikastuttava kokemus”

Pia Jylanki ja Emma – ruoka avusta sydämelle

Syksyn alkua Hyvän mielen talossa leimasi kaunis näyttely ”Ruoka-apu, sydämelle” – kokoelma muotokuvia ja tarinoita paikalliselta Punaiselta Ristiltä ruoka-apua vastaanottaneista ihmisistä. Valokuvat on ottanut oululainen valokuvaaja Emma, ja muotokuvien sankaritarinoita on kerännyt haastatteluin Ruoka-apu hankeen koordinaattori Pia Jylanki.

Näin Pia ja Emma kuvailevat näyttelyä ”Ruoka-apu, sydämelle”:

"Tämä valokuvanäyttely antoi äänen ihmisille. Sen kautta ruoka-avussa käyneet ihmiset pääsivät kertomaan omista kokemuksistaan ja elämästään. Näyttelyn tarkoitus oli, että kuvattavat ovat itse saaneet kuvin ja sanoin kertoa omaa elämäntarinaansa. Jokaisen ihmisen tarina on erilainen.

Näyttely pyrki lisäämään tietoa ja keskustelua ruoka-avusta sekä juurisyistä ruoka-avun tarpeeseen. Tarkoitus on myös poistaa stigmaa ruoka-avun ympäriltä.

Samalla näyttely antoi toivoa ja korostaa osallistumisen ja auttamisen merkitystä. Ruoka-avun kautta monet ovat päässeet osaksi heille tärkeää toimintaa ja päätyneet auttamaan myös toisia. 

Valokuvanäyttely oli toteutettu osana Suomen Punaisen Ristin Ruokaa ja osallisuutta-hanketta. Hanke on kolmevuotinen (2022-2024) STEA:n tukema kehittämishanke, jossa kehitetään osallisuutta lisäävää, yhteisöllisyyttä vahvistavaa ja hyvinvointia edistävää tukea ruoka-aputoiminnan yhteyteen tuetun vapaaehtoistoiminnan avulla, avunsaajia osallistaen ja heidän kokemusasiantuntijuuttaan hyödyntäen”.

Kuva: Emma. "Ruoka-apu, sydämelle" 

Ruoka-apuprojekti on päättynyt, mutta jätti suuren jäljen ihmisten ja kokonaisten yhteisöjen sydämiin. Haastattelussa Hyvän mielen talon Lölä Florina Vlasenkolle Emma ja Pia Jylanki pohtivat ihmisyyttä, tasa-arvoa ja kuulumista.

Miten löysit valokuvauksen ja mikä on suosikkiasi siinä?

Emma: Aloitin pienenä tyttönä. Muistan kuinka löysin äitini digikameran ja aloin sekaisin sen kanssa. Sillä hetkellä minäkin rakastuin siihen. Ehkä se kulkee suvussa – isoisäni oli valokuvaaja.

Kaikkien aikojen suosikkini valokuvauksen parissa on päästää mielikuvitukseni irti, tavata uusia ihmisiä, kokeilla uusia asioita – päästää irti yleensä. En usko, että minulla on koskaan tilannetta, ollut –hääkuvausta lukuun ottamatta – jossa en olisi voinut olla oma itseni, kokeilla mitä mieleen juolahtaa ja mitä malli haluaa. Se on yksi harvoista tilaisuuksista, joissa voin todella olla taiteellinen. Voin ottaa kaikki asiat päässäni ja laittaa ne linssin eteen – ja kaikki muutkin.

Olen tavannut monia ihmisiä tämän pienen taiteellisen harrastukseni ansiosta.

Miksi pidät ihmisten kanssa työskentelystä? Kaikki taiteilijat – eivätkä kaikki sosiaalisen sektorin työntekijät – eivät halua todella mennä yhteisöihin ja työskennellä niissä.

Pia: Luulen, että olen aina halunnut auttaa ihmisiä. Olen kotoisin köyhästä perheestä, eikä elämäni ole ollut helppoa kuten joillekin ihmisille. Ja koska tiedän, että elämä voi olla melko vaikeaa, haluan olla henkilö, joka voi auttaa. Siitä tulee hyvä mieli. Se on myös minun työni, mikä tekee siitä vielä paremman (hymyilee).

Kaikki tarvitsevat apua, ja me tarvitsemme ihmisiä, jotka auttavat. Tarvitsen joskus apua, ja toivottavasti joku auttaa minua. Se on pointti.

Emma: Melkein sama minulle. Olen kotoisin hyvin pienestä paikasta. Lapsuuteni ei ollut paras ja elimme köyhyydessä. Olin ennen todella, todella vihainen lapsi ja teini. Sitten jossain vaiheessa halusin olla ihmisten tukena – varsinkin niissä tapauksissa, joissa ihmiset eivät olleet olleet tukenani. Nykyään olen sellainen, jota voisi kutsua sosiaaliseksi perhoseksi. Rakastan todella tavata uusia ihmisiä ja rakastan kuulla ihmisten tarinoita.

Toimin vertaistukiohjaajana entisellä työpaikallani. Se jäi minuun. Nyt työskentelen asiakaspalvelussa ja joka kerta kun menen töihin, tapaan niin monenlaisia ihmisiä, jopa töissä kuulen ihmisten tarinoita. Ja minusta tuntuu, että ihmisten tarinoiden kuuleminen on rikastuttava kokemus.

En halua jäädä kotiin jumissa noiden pienten seinien väliin. Olen nyt liian sosiaalinen siihen – vaikka en ollutkaan sitä ennen.       

Kuva: Pia Jylanki. "Ruoka-apu, sydämelle" näyttelyn ripustus Hyvän mielen talossa

Teit erittäin hankalan työn: suurin osa näyttelykuvien malleista ei halunnut kasvojaan muotokuviin, mutta onnistuit kuitenkin tekemään erittäin ilmeikkäitä muotokuvia. Miten?

Emma: Kuten aina – päästin mielikuvitukseni irti (hymyilee). Meidän piti olla luovia ihmisten kanssa. Meillä ei ollut rekvisiitta monissa paikoissa, joissa kuvasimme. Helpoin tapa oli ottaa kuvia takaapäin, joten vaikeinta ei ollut saada liikaa samanlaisia kuvia. Onneksi meillä oli hyvin erilaiset taustat. Kokeilimme mallien kanssa monia erilaisia asioita, ja sitten yhdessä päätimme, mikä toimi parhaiten näyttelyssä. Se oli hauskaa.

Yhdistit valokuvaamisen ja tarinankerronta – jokaisessa kuvassa on pieni lainaus valokuvaavalta henkilöltä. Nämä lyhyet vilpittömät monologit ovat selvästikin jäävuoren huippu pitkän kommunikointiprosessin aikana ihmisten kanssa. Kuinka vaikeaa oli innostaa ihmisiä puhumaan?

Emma: Tämä on jotain, mitä en olisi voinut tehdä ilman Piaa. Aina kun äänitimme, Pia kysyi ihmisiltä kysymyksiä. Useimmiten ihmiset näkivät minut ensimmäistä kertaa noissa haastatteluissa, ja tietysti he olivat varovaisia minua kohtaan. Mutta he tunsivat Pian ja avautuivat. Ja jos he eivät halunneet nauhoittaa haastattelua, he lähettivät Pialle tekstiviestin sähköpostitse.

Näyttely lisäsi tietoisuutta leimautumisesta. Miksi luulet ihmisten olevan ujoja, kun he ovat vaikeassa tilanteessa? Oletko kokenut, että stigma on pysynyt samalla tasolla ja mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

Emma: Valitettavasti leimautumista on edelleen paljon, mutta mielestäni olemme edenneet sen kanssa. Käytän paljon sosiaalista mediaa, ja ihmiset ovat olleet nykyään avoimempia ruoka-avun suhteen. Vaikka näen edelleen paljon kommentteja ihmisiltä, jotka epäröivät käyttää apua, he ovat huolissaan "mitä muut ajattelisivat".

Pia: Stigma on suuri ongelma yhteiskunnassa. On rikkaita ja köyhiä, ja heidän välillään on suuri kuilu. Se ei ole abstrakti teoria, se näkyy täällä Oulussa, jossa on ihmisiä, joilla ei ole tarpeeksi ruokaa tai turvallista yöpymispaikkaa. Ja se on kauhea asia nähdä. Suomen Punainen Risti on tehnyt parhaansa auttaakseen, usein jakamalla ruokapusseja ja tarjoilemalla lämmintä ruokaa ilmaiseksi sekä keskustelemalla kaiken ikäisten kanssa.

Näyttely juhlistaa sosiaalisen ja taiteellisen – toisin sanoen kulttuurisen hyvinvoinnin – kumppanuutta. Oletko huomannut positiivista dynamiikkaa tässä yhteydessä? Onko kulttuurin, taiteen ja yhteiskunnan välillä mielestäsi nykyään enemmän yhteistä työtä?

Pia: En ole varma, onko kulttuuri- ja sosiaalisektorin yhteistyön määrä kasvussa, mutta sen pitäisi ehdottomasti kasvaa. TaideTurvapaikka oli vuonna 2023 osa Asunnotomien yö -tapahtumaa, joka tuotti tapahtumasta valokuvanäyttelyn kaupungin keskustassa, jossa Punainen Risti tarjosi lämmintä ruokaa ja jakoi hygieniapakkauksia apua tarvitseville. En ole varma, onko kukaan tehnyt tällaista ennen, ja se oli hauskaa! Taiteen tuominen ihmisille, kun he saavat ruokaa, oli kaunista. Ja tällaisia taiteellisia interventioita pitäisi olla enemmän! Taide kuuluu kaikille.

Monilla ruoka-avun tarpeessa olevilla ihmisillä on elämässään monia ongelmia. Monilla heistä ei ole työtä, monilla on sosiaalisia ongelmia, he ovat yksinäisiä – eivätkä he ehtisi ostaa lippua museoon. Sosiaalisten tapahtumien taiteellisten interventioiden kautta taide tulee kaikkien ulottuville. Tarvitsemme kaiken avun, jonka voimme saada ihmisille. Tarvitsemme sosiaalialan ammattilaisia, tarvitsemme taidetta, tarvitsemme vapaaehtoisia.

Emma: Se on erityisen tärkeää nykyään, kun hinnat nousevat jatkuvasti, mutta eivät palkat.

Pia: Järjestöt alkoivat tarjota enemmän mahdollisuuksia taiteen saavutettavuudelle. Ja yhteistyö on tärkeää, kuten Punaisen Ristin kanssa Hyvän mielen talon kanssa taiteen ja kulttuurin hyvinvoinnin työpajat ”sosiaalisista tapahtumista”.

Emma: Palaan siihen, että ihmiset ovat ujoja. Olen huomannut, että jotkut eivät tule ruoka-apuun, koska he ajattelivat: "On ihmisiä, joilla on huonommat tilanteet, minun ei pitäisi olla se, joka saa apua". Lakatkaa ajattelemasta tuollaista, rakkaat ihmiset. Pidä huolta itsestäsi, pyydä ja ota vastaan apua, ole hyvä ja älä ujostele!

Yksi näyttelyn viesteistä on, että ruoka-apu on muutakin kuin pelkkä ruoka-apu. Näyttelyä varten jakamissa tarinoissa oli tämä yhteistä: he kehittivät yhteenkuuluvuuden tunnetta, löysivät ystäviä ja uusia rutiineja. Kun aloitit ruoka-apu hanken, aavistitko, että se todella auttaisi rakentamaan ja vaalimaan yhteisöjä?

Pia: Ei (hymyilee). Tämä näyttely merkitsi toisen Ruoka-apu -hankkeen päättymistä. Ensimmäinen päättyi vuonna 2020 kestäneen 3 vuotta. Ruoka-avun ohjelma kasvoi koko tämän ajan. Oulussa oli kaksi ruoka-apupistettä – Toppilassa ja Kastellissa. Ja ruokakasseja jaettiin myös muiden alueiden apua tarvitseville. Ruoka-apuohjelman toisessa aallossa käynnistimme myös kaksi kahvilaa, joissa sai nappata voileivän ja kahvin ilmaiseksi. Viestinnän ansiosta ihmiset saivat sieltä muutakin kuin ruokaa – kommunikaatio toivottavasti häivyttää häpeän.

Oli tilanteita, joissa ihmisillä ei ollut rahaa tai rahaa oli hyvin vähän – esimerkiksi vauva syntyi, eikä töitä ollut. Sitten työelämä jatkui ja sellaiset ihmiset lakkasivat tulemasta hakemaan ruoka-apua.

Ja siellä oli myös ihmisiä, jotka tulivat hakemaan ruoka-apua vuodesta toiseen. Heillä oli monia monimutkaisia ongelmia, terveys- ja mielenterveyshaasteita ja sosiaalisia ongelmia.

Ruoka-apua tarvitsevalla henkilöllä voi olla monia vaikeuksia. Tämä on yksi syy ujoudelle. Ruokaa luovuttaessa emme kysyneet, mutta olimme paikalla kuuntelemassa. Kukaan ei kysynyt ihmisiltä heidän nimeään tai heidän tarinaansa.

Hienoa on, että ne ihmiset, jotka ovat olleet pitkään avun tarpeessa, ovat muodostaneet yhteisön. Ja ne, jotka kokivat ahdistusta ja pelkoa omasta kodistaan poistumisesta, saivat rohkeutta ja liittyivät pikkuhiljaa yhteisöön.

Sitä taikuutta muotokuvien sankarit ovat jakaneet tarinoissaan: tullessaan syömään, mutta saamaan paljon enemmän – tapaamaan uusia ystäviä, juhlimaan kuulumista.

Pia: Eri vähemmistöjä edustavat ihmiset, turvapaikanhakijat, paperittomat maahanmuttajat, vammaiset, romaniyhteisön ihmiset – siellä maailma ei ole samanlainen kuin muiden ihmisten. Se on kamalaa! Se johtaa siihen, että ihmiset eivät voi saada työtä, vaikka heillä on koulutus ja halu tehdä työtä. Ja se lisää yksinäisyyttä.

Näiden yhteisöjen ihmiset ovat jakaneet tarinoita näyttelyä varten, ja ne olivat surullisia ja tärkeitä. Varsinkin kun Suomi on maailman onnellisin maa.

Emma: He eivät kysyneet meiltä muotokuvien sankareita, kun he mittasivat sitä! (kaikki nauravat)

Kuva: Emma. "Ruoka-apu, sydämelle" 

Pia: Kun ensimmäisen kerran menin ruoka-apuun, olin opiskelija vapaaehtoistyössä. Tehtäväni oli antaa ruokakasseja yli sadalle ihmiselle. Vapaaehtoinen opasti minua: ”Katso vain ihmistä silmiin ja anna pussi”. Tämä kokemus vaikutti minuun niin voimakkaasti, että en ollut enää sama sen jälkeen. Aiemmin en ollut tuntenut mitään sellaista, vaikka elimmekin köyhinä. Näin lapsia, vammoja, humalaisia tai huumeita käyttäviä ihmisiä. Jotain tapahtui minulle, kun katsoin heitä kaikkia silmiin. Sinä iltana heidän auttaminen tuli hyvin lähelle sydäntäni.

Minkä pitäisi maailmassa muuttua, jotta tarinojesi ja valokuviesi sankarit eivät piilottaisi kasvojaan, vaan näyttäisivät ne maailmalle hymyillen?

Emma: Koen, että useimmille kuvissa oleville ihmisille se on pitkä matka eteenpäin. Kun tapasimme ihmisiä, jotkut heistä hymyilivät, mutta pystyin lukemaan heidän silmänsä: niissä oli paljon surua. Ja he olivat valppaita.

Pia: Tarvitsemme enemmän naapuruston yhteisöllisyyttä, kuten ennenkin. Monta vuotta sitten ihmiset auttoivat toisiaan enemmän. Nykyään yhteisöllisyyden tunne ei riitä.

Emma: Nykyään ihmiset ovat materialistisempia ja itsekkäimpiä. Toisaalta olen ollut todistamassa toisten ihmisten auttamista tietämättään, etenkin sosiaalisessa mediassa. Mitä pitäisi tapahtua, on poistaa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä.

Pitäisikö sen pyyhkiä pois nappulalla? (kaikki nauravat)

Emma: En tietenkään väitä, että kaikki rikkaat ihmiset ovat pahoja. Haluan kuvitella, että ainakin jonkin aikaa kuukaudessa ei olisi kuilua ja ihmiset tunteisivat olevansa osa globaalia vain ihmisten yhteisöä, ilman hierarkioita.

Hierarkia erottaa ihmiset aina ja saa katsomaan toisia alas ylhäältä. Punaisen Ristin ja Hyvän mielen talon iso osa vapaaehtoistyö rikkoo hierarkian instituuttina, koska se on horisontaalista ja yhteisöllistä, eikö niin?

Pia: Aikaisemmin oli pieniä yhteisöjä, joilla oli tarpeellisia asioita. Sitten ihmiset muuttivat suurempiin kaupunkeihin ja rajoittivat yhteisönsä vain perheeseen ja ystäviin. Se lisäsi yksinäisten ihmisten määrää. Ja kaksoisstandardit luotiin, kun ihmiset saavat tarvitsemansa kauniisti ja nopeasti vain, jos heillä on rahaa. Ihmiset ja kokonaiset yhteisöt kohtaavat erilaisia asenteita. Ihmiset ja kokonaiset yhteisöt eivät ole tasa-arvoisia.

Muutos on hidasta.

Emma: Mutta sitä tapahtuu.

Kuva: Lölä Vlasenko. Hyvän mielen talon ja Punaisen Ristin yhteistyö: "Turvapaikka" - työpaja Toppilan keskustassa

Lisätietoa Hyvän mielen talon näyttelytoiminnasta tässä.