Jotakin traumoista

Traumat ovat kuin salakavalia käärmeitä, jotka luikertelevat ulos piiloistaan yhä uudelleen, jos niitä ei listi hengiltä. Niiden olemassaolo olisi hyvä ainakin tunnistaa. Niiden kohtaaminen ja käsittely vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Pistokohdan kivun voi muistaa pitkään. Verenkierto voi kuljettaa myrkyn koko kehoon ja silloin tarvitaan keino kehon puhdistamiseen. Käärmeen pistoihin harva kuolee. Jos käärme pääsee kaulan ympärille, se voi kuristaa uhrinsa. Samoin voi traumakin tehdä, se voi puristaa niin, että hengitys ja ajattelu vaikeutuu. Silloin tarvitaan apua, ensin hengitykseen ja sen jälkeen ajatteluun. Toisten antamalla avulla ja apuun suostumisella on erittäin suuri merkitys. Ensin tulee kuitenkin tunnistaa traumansa.

 

Henkinen tai ruumiillinen vaurio tai haava

Määritelmän mukaisesti trauma on henkinen tai ruumiillinen vaurio tai haava. Sen aiheuttaa traumatisoiva tapahtuma, mikä saa aikaan traumaattista rasitusta tai painetta. Voimakas fyysinen ja psyykkinen rasitus aiheuttaa ihmisessä fyysisen ja psyykkisen sopeutumisreaktion.

Olen kokenut useita fyysisiä ja henkisiä traumoja. Suomalaisen 1960- luvun kasvattina olen yrittänyt niitä vähätellä. Suorittajaihmisenä olen ajatellut, että toisten ihmisten käärmeet ovat olleet paljon isompia. Olen ehkä yrittänyt vähätellä kokemaani, jotta pärjäisin paremmin ja jaksaisin eteenpäin. Traumojen vähättely on ollut minun selviytymiskeinoni. Traumat tulevat esille sellaisissa tilanteissa, joissa niitä ei heti tunnista. Häpeä estää puhumasta traumoista.

13- vuotiaana olin katsomassa elokuvissa Tappajahai- elokuvaa. Pelkäsin kuollakseni katsoa seinän kokoiselta valkokankaalta, kuinka hai repi ihmisiä kappaleiksi. En voinut näyttää pelkoani kavereilleni, he olisivat pilkanneet minua. 42- vuotiaana mielenterveyskuntoutujana en uskaltanut mennä uima-altaaseen, koska pelkäsin tappajahain tulevan vedenpoistoaukosta. Tajusin, että pelkoni on järjetön, mutta se tunne tuntui todelta.

 

Elämää pelon kanssa

Erottuani vaikeasta parisuhteesta alkoi kiusaaminen. Samoihin aikoihin sain ilman lähettäjän nimeä olevan postipaketin. Siinä oli lastenkirja Kaunotar ja Hirviö. Minulle puhkesi suunnaton pakokauhu, lukitsin äkkiä kaikki ovet ja pelkäsin todella paljon. Luulin sen olevan uhkaus kiusaajaltani. Soitin ystävilleni paniikissa. Luulin jopa kuolevani. Tunsin, etten ollut turvassa.

Seuraavana päivänä yksi ystäväni soitti, että olinko saanut kirjan. Se oli lapseni kirja, joka oli unohtunut heille. Helpotus oli sanoin kuvaamaton ja silti pelon tunne jäi mieleeni.

Muutama vuosi sitten olimme perheen kanssa joulun aikoihin lomamatkalla. Palattumme kotiin en meinannut saada avainta kotioven lukkoon. Ajattelin, että olimme lukinneet huonosti oven kiinni. Astuin ensimmäisenä kotimme eteiseen. Eteisen lattialla näin vaatteita, mutta aivoni sanoivat, että olemme varmaan vahingossa pudottaneet ne lattialle lähtiessämme. Astuin eteenpäin ja näin keittiön kaapit tyhjinä auki. Vasta silloin tajusin, että meille on murtauduttu ja rosvot voivat olla vielä talossa. Lähdin äkkiä ulos. Ensin aivoni yrittivät kotiin sisään mennessä jarruttaa traumakokemuksessa. Sen jälkeen aivojen oli pakko uskoa todellinen tilanne ja pelko pääsi tajuntaan. Ymmärsin sen jälkeen paeta ulos. Poliisit tulivat, tutkivat ja tekivät kaikki asiaankuuluvat asiat. Seuraavana yönä en nukkunut ollenkaan. Pelkäsin sen jälkeen öisin. Kasasin ovien eteen tavaraa esteeksi ja nukuin huonosti. Noin kolmen kuukauden kuluttua pelko alkoi helpottaa. Saimme ystäviltämme kovasti tukea, asensimme turvalaitteet ja uudet ulko-ovet. Silti vieläkin, kun illalla kuulen takapihalta ääniä, huomaan pelästyväni. Pelko jähmettää minua, vaikka uskallankin katsoa ikkunasta ulos. Tarkistan iltaisin monta kertaa, että ovet ovat lukossa.

 

Traumat ovat yleisiä ja silti aina yksilöllisiä

Toivon ihmisten ymmärtävän, että kukin kokee traumansa tavallaan eikä niitä voi, eikä saa arvottaa. Traumakokemus syntyy toiselle helpommin ja pienemmästä kuin toiselle.

Nykyään uskallan katsoa käärmeitäni silmiin, mutta silti pelkään välillä. Se ei haittaa mitään. Olen selättänyt häpeän traumoistani ja voin puhua niistä kenelle vaan.

Traumani eivät ole omaa syytäni tai heikkouttani, kuten aiemmin kuvittelin. En ole yhtään huonompi tai heikompi kuin kukaan muukaan. Puhumalla muutan tapahtuneet voimakseni ja voin auttaa siten muitakin samojen asioiden kanssa kamppailevia.

Paljon olen traumojeni kautta itsestäni oppinut. Menneenä talvena tyttäreni avulla selätin veden pelkoni. Hän pyysi minut avantoon uimaan. Tytär neuvoi vieressä, mene kaikessa rauhassa ja hengitä hallitusti. Niin tein. Minä menin ja kastauduin. Kohtasin veden kaikessa rauhassa. Se oli todella voimaannuttava kokemus. Traumani putosi sinne veteen. Tunsin konkreettisesti, kuinka yksi käärmeistäni hävisi.

 

Rauhassa ajan kanssa listin vielä ne kaikki muutkin käärmeet.

Kristiina Ketola-Orava

 

Olen 61-vuotias eläkeläisnainen Oulusta. Asun elämäni rakkauden kanssa kahden omakotitalossa, mistä on lähtenyt maailmalle monta lasta. Olemme uusperhe ja olemme toimineet myös sijaisperheenä. Elämässäni on ollut paljon iloja ja riemua, mutta myös haasteita niin kuin jokaisella.

Välillä on ollut keskivaikeaa masennusta ja uupumista. Koen olevani positiivinen, iloinen, kiitollinen ja hyvän huomaava ihminen. Kirjoitan omista kokemuksistani suoraan ja rehellisesti ilman häpeää.  Elämä on nyt eikä myöhemmin. Tartutaan siis tähän hyvään hetkeen.