Hataria muistoja väsyneen mielen matkalta

Hataria muistoja väsyneen mielen matkalta

31.03.2017

Istun huppu päässä, peitän kasvoni käsilläni. Koko naama on täynnä kyyneleitä. Etsin vaivihkaa taskustani kuivaa nenäliinaa. Tuntuu kuin koko maailma painaisi minua kumaraan. Istun myttynä nojatuolissa ja tuijotan lattiassa olevaa halkeamaa. Ajatukset ovat repaleisia, en saa niistä kiinni. Kysymykset unohtuvat ennen kuin kykenen niihin vastaamaan. Paha olo värisee rinnassa, ja tunnen kuristuvani omiin sanoihini.

Tämä kuvaa hoitoni alkutaivalta. Se kuvaa olotilaani, joka laskeutui mustana verhona päälleni, takertui kiinni, eikä meinannut lähteä pois. Masennustani yritettiin häätää pois lääkkeillä, hoitajien, lääkäreiden, psykologien ja terapeuttien voimin. Olen istunut kymmenillä tuoleilla keskustelemassa, maannut sairaalavuoteessa ja suljetulla osastolla. Olen muistellut aiempaa elämääni, opetellut antamaan armoa itselleni, jopa varovaisesti unelmoinut tulevasta. Olen täyttänyt lomakkeita lyhyen romaanin verran, pyyhkinyt kyyneleitä tuhansiin nenäliinoihin. Huutanut iltaisin tyynyyn, päivisin vastannut ”mulle kuuluu hyvää”.

Jossain vaiheessa aloin kertoa sairaudestani muille, ja monet saivat viimeistään runokirjani julkaisun jälkeen tietää asiasta. Haastatteluissa ja tilaisuuksissa puhuin avoimesti masennuksestani. Monet tulivat kertomaan omia kokemuksiaan ja kysymään neuvoja. Itse sairautta en ole koskaan hävennyt. Häpeä on tullut siitä, kun on vaivaksi ja huoleksi muille. Sitä olen hävennyt, kun ei pysty johonkin, vaikka haluaisi – useimmiten en tosin edes halunnut. Töitä piti tehdä ja elämää elää, oli lasi sitten puoliksi tyhjä, tai läikkynyt jo aikoja sitten yli. Yhtään ei olisi saanut antaa periksi.

Masennukseni kesti määrittelemättömän ajan, kuitenkin useita vuosia. Täytin päiväni koululla, kotitöillä, töillä, ystävillä, harrastuksilla ja muilla riennoilla. Romahtaminen tuli hoitaa omalla ajallani. Niin sanottu toimintakykyni kulissi pysyi vuosia yllä – kun pääsee aamuisin ylös sängystä, ei voi olla masentunut, eihän? Aamulla ensimmäinen ajatukseni tosin oli, että pääsisipä jo nukkumaan. Nukkumaan mennessä toivoin, ettei tarvitsisi enää herätä.

Ehkäpä pahin este toipumiselleni oli se, että en tiennyt, kuka olisin ilman masennusta. Tuntui, että masennus oli levittänyt pesäkkeensä soluihini asti. Ajattelin olevani ikuisesti kyynikko, pessimisti, epäonnistuja ja introvertti pahimmasta päästä. Eihän sellainen ihminen voi koskaan sopeutua yhteiskuntaan. Yhteiskuntaan, jossa trendinä on ulospäin suuntautuneisuus ja tehokkuus, ja kiire on tavoiteltava olotila ja ihmisarvon määrittäjä.

Eräänä iltapäivänä istuin keittiönpöydän ääressä siemaillen maitokahvia. Likaisesta ikkunasta paistoi sisään aurinko, pölyhiukkaset leijailivat ilmassa. Oli hiljaista, tunnelma oli jollain tavalla pysähtynyttä. Minut valtasi täydellinen rauhallisuus. Silloin tunsin, että masennuksen kuona alkoi karista minusta. Pääsin raottamaan mustaa verhoa, katselin maailmaa toiveikkaana ensimmäistä kertaa vuosiin.

Olisi hienoa sanoa, että masennus loppui siihen päivään. Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa paljon töitä myös sen iltapäivän jälkeen. Edelleen vaadin itseltäni paljon, mutta osaan suodattaa pahimmat ajatukset pois mielestäni. ”Sulla on tosi kiva paita” on mielessäni nykyään ainoastaan kehu, eikä se automaattisesti enää käänny mielessäni sarkasmiksi. Enää toisten ihmisten katseet eivät heijastele omia itsesyytöksiäni. En ole enää vereslihalla.

Toipumistani auttoi kirjoittaminen ja lukeminen. Päätin ottaa selvää sairaudestani; Luin tietokirjoja ja lukuisia kaunokirjallisia teoksia, kirjoitin loputtomia liuskoja tajunnanvirtaa. Aloin opiskella psykologiaa sivuaineenani. Seuraavana tavoitteenani on tehdä pro gradu-tutkielma, jonka aiheena on mielenterveysongelmien kuvaus kaunokirjallisuudessa. Unelmien työpaikassani yhdistyisivät taide ja kulttuuri, sekä ihmisten auttaminen. Ehkäpä joskus opiskelen psykologiaa tutkinnoksi asti. Kuten joku saattaa huomata, nykyään minulla on jo suurempiakin unelmia.

Lääkkeet ja terapian olen lopettanut jo jokin aika sitten. Pärjään itseni kanssa, niin pieneltä asialta kuin se voi kuulostaakin sellaisen korvaan, joka ei ole ollut itsensä pahin vihollinen. Nykyään katselen maailmaa, jossa musta verho on taiteltu kaappiin, eikä se enää häiritse päivittäistä elämääni.

Tuuli Kalliainen

Takaisin blogikirjoituksiin